Maailman rumin kaupunki ja muita kertomuksia

Jury on yksimielisesti aanestanyt Managuan maailman rumimmaksi kaupungiksi aanin 6-0. Siis ei todellakaan mitaan nahtavaa. Yli miljoonan ihmisen slummi, jonka ainoat valopilkut ovat kauppakeskukset. Matagalpan junteille (eli meille) tietenkin oli aivan hirvean hienoa nahda McDonalds ja liukuportaat, jotka eivat olekaan vain mielikuvituksen tuotetta siis. Kaytiin oikein elavissa kuvissa. Ja siihen paalle viela Suomen suurlahetystossa pallistelemassa Martelan kalusteita niin meinasi paa hajota.

Managuassa kylla elama on hyvin jannittavaa, koska minnekaan ei voi kavella (heti ryostetaan), paikallisia busseja ei voi kayttaa (heti ryostetaan) ja taksienkin kanssa saa olla todella tarkka (heti ryostetaan). Mutta selvittiin kuin selvittiinkin Roberto Huembesille ja sielta bussiin kohti San Jorgea, josta oli viela tunnin lauttamatka Moyogalpaan, josta viela 1,5 tunnin taksimatka Méridaan. Mutta nalkaiset suomalaiset olivat juuri sopivasti illallisaikaan tyhjentamassa seisovaa poytaa kuin sudet. Tama on Nicaragua, taalla otetaan, ei pyydeta. Ja kun ruoasta on kyse, niin kaikki keinot on sallittuja.

Ai niin, unohti sanoa, etta paikka jossa olimme oli siis Isla de Ometepe, joka on yksi maailman suurimmista makean veden saarista ja muodostunut kahdesta tulivuoresta, joista toinen on edelleen aktiivinen.

Seuraavana aamuna lahdimme kipuamaan kahden oppaan kanssa pahaa-aavistamattomana tulivuorista pienempaa. Oppaat olivat selvasti silla asenteella liikenteessa, etta tiedossa on helpot rahat, koska nama varmasti kaantyy pian takaisin, mutta kun alkukankeus oli havinnyt ja endorfiinitkin tulleet avuksi ja paasimme ylemmas rinnetta, joka oli jo taysin sademetsaa, olimme pitelemattomia ja kapusimme ylos asti. Eli 1394 metria merenpinnasta. Saanen huomauttaa etta lahtotaso oli 50 m merenpinnasta. Paalla opas varovasti yritti ehdottaa, etta emme enaa jatkaisi kraaterijarvelle, mutta hitto vie jos me ollaan jo kiivetty nelja tuntia, niin viela 45 minsaa lisaa ei paljon nappaa. Joten hahahaa, kerrankin joutui nica tekemaan toita leipansa eteen. Oltiin aivan lapikuraisia kun sitten 9 tunnin matkan jalkeen palattiin aivan puolikuolleina ja raihnaisina takaisin, mutta ainakin voidaan kehua tehneemme sen. Mutta melkoista extremea. Suomessa tuommoisia reitteja ei varmaankaan saisi menna ilman turvakoysia ja happinaamareita yms.

Seuraavan paivan piti olla ihan extremevapaa, joten lahdimme etsimaan sellaista lahdetta, jossa voi uida. Pienen hakemisen ja edestakaisin sykkimisen (kuuluu asiaan) jalkeen se loytyi, mutta levottomat sielumme selvasti hakivat seikkailua, koska paluumatkasta tuli hyvin erikoinen. Ensinnakin osotimme bussia ainakin kolme tuntia
Santo Domingon pikkukylassa tien varressa ja yritimme saada kyytia platanokuormaautoilta, mutta kaikki menivat vaaraan suuntaan. Kun bussi vihdoin tuli, niin se meinasi reilusti jattaa meidat tien viereen, koska se oli muka taynna. Ja pyh, nicabussi ei ole taynna, ennenko myos sen katto on taynna, joten pakotimme heidat ottamaan meidat bussin katolle, joka oli hauska idea kunnes voimalinjat alkoivat olla hyvin matalalla. Siina paasi muutama kirosana kun puun oksat laimii pain plasia, mutta taas kerran loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kun sunnuntaina koitti paluu, niin meikalainen tietenkin hinkuu viela hieman lisaa extremea, ja saa jonkun katarrin, joten matkustin noin 10 tuntia kolmella eri bussilla ja yhdella lautalla ja taksilla mahataudissa ja oksensin vain kerran. Seuraavat kolme paivaa tosin meni ihan lepaillessa, mutta se mita opimme tasta on, etta Nicaraguassa lomailu on rankempaa kuin tyonteko.