Vahan aikaa on kulunut siita kun viimeksi tanne paivitin mitaan, joten taytyy varmaan antaa jonkinlainen elonmerkki itsestani. Tosin eipa tassa mitaan ihmeellista ole tapahtunutkaan, joten ette ole jaaneet mistaan paitsi. Harmaa arki on harmaa arki myos Atlantin toisella puolella. Heraat kukonlauluun, syot, laskeudut toihin, olet toissa, kayt kaupassa (paivan kohokohta!), kipuat kotiin, syot ja menet nukkumaan ennen kymmenta.
Tyonkuvakin alkaa pikkuhiljaa olla selvilla. Maanantaisin, tiistaisin ja torstaisin tyoskentelen Matagalpan Los Pipitoksessa. Taalla tama kyseinen organisaatio on nousemassa vasta jaloilleen jonkinlaisen talousskandaalin jalkeen. Joten siella ei viela ole muuta toimintaa kuin mina. Mutta hei, sehan riittaa! Kun aloitin siella niin kaikki terapiavalineetkin oli paksun polyn peitossa, tai on itse asiassa edelleen enemman tai vahemman, koska siella ei ole juoksevaa vetta. No sitten keskiviikkoisin olen San Ramonin Los Pipitoksessa, jossa ei muuten siellakaan ole vessaa eika juoksevaa vetta.
Valilla on kylla pikkasen turhautunut olo, kun yrittaa antaa fysioterapiaa "lapselle", joka on seka aliravittu etta pidetty neljan seinan sisalla viisitoista vuotta, eika edes reagoi omaan nimeensa. Mutta joka tapauksessa taalla itse sita fysioterapiaa tarkeempaa on sellanen valistus. Etta saatais ihmiset ymmartamaan, etta lapselle pitaa puhua ja laulaa ja sen kanssa pitaa leikkia ja viettaa aikaa, eika vaan jattaa selalleen makaamaan. Eihan siina nyt terveenkaan lapsen motoriikka kehity.
Siksi taytyy valilla paasta todellisuutta pakoon ja matkustaa pois. Muuten tulee Matagalpa-hoperoksi. Kun tama ei varsinaisesti ole mikaan tapahtumien kuuma keskipiste. Ei ole teatteria, eika elokuvateatteria. Jalkimmainen meni konkkaan kun sen edessa myytiin puolet halvemmalla piraatteja. Ja kirjastosta ei voi lainata kirjoja kun ne pollittaisiin alta aikayksikon.
Mutta ettei nyt saisi semmoista kuvaa, etta valitan olostani, niin taytyy sanoa, etta 95% ajasta on kuitenkin mukavaa jo ihan siita syysta, etta taalla nakee joka paiva kaikkee semmosta, mista ei osaa uneksiakaan. Esim. moottoripyorailijan, jolla on jaakiekkokypara paassa tai miehen ulkoiluttamassa sikaa keskustassa...
torstai 29. tammikuuta 2009
tiistai 20. tammikuuta 2009
maanantai 19. tammikuuta 2009
Jos metsään haluat mennä nyt...
...sä takuulla yllätyt!
Kysymys: Miten selvität Nicaraguassa bussiaikataulun? Vastaus: Kysyt jokaiselta, joka mahdollisesti voisi sen tietää ja lasket vastauksien keskiarvon. Esimerkki: Busseja La Daliaan lähtee aamuvarhaisesta joko puolen tunnin, tunnin tai kahden tunnin välein. Sitten vaan asemalle seisoskelemaan, niin eiköhän sieltä johonkin pääse. Niin mekin siis teimme, kun halusimme päästä La Sombra Eco-Lodgeen, joka on hotelli/kahvitila/luonnonpuisto Matagalpasta jonkin matkan päässä vielä ylempänä vuorilla.
Guanucassa (paikallinen matkakeskus) meille selvisi, että meidän kannattaa ottaa bussi Waslalaan ja jäädä pois La Estrellassa, joten noudatimme sitä neuvoa, vaikka sitä ei oikeastaan koskaan tiedä. Pyysimme rahastajapoikaa kuitenkin vinkkaamaan meille kun olemme La Estrellassa, mikä oli hyvä ratkaisu, koska La Estrellan kylä on yhtä kuin kaksi taloa tien varressa. Siihen meidät sitten jätettiin ja oltiin ihan vaan vähän hukassa, joten kysyttiin yhdeltä mummelilta, joka sattui kulkemaan ohi ja hän oli sitä mieltä, että La Sombraan on siitä 10 kilometriä. No onhan se vähän pitkä matka patikoitavaksi, joten kysyttiin vielä eräältä miekkoselta ja hänen veikkauksensa oli neljä kilometriä. Onneksi neljä kilometriä oli lähempänä oikeaa vastausta, joten pitkähkön kipuamisen jälkeen saavuimme La Sombraan. Ja me kuusi olimme ainoat vieraat koko paikassa, joten saimme oman henkilökohtaisen oppaan ja kokin.
Lounaan jälkeen lähdimme Erneston kanssa metsään. Onneksi Ernestolla oli machete mukana ja mekin saatiin mieronsauvat, ihan siltä varalta että boat tai vyötiäiset käy kimppuun. Ensimmäinen etappi oli pienehkö vesiputous jonka alle oli kerääntynyt pieni lampi kirkasta ja kuulemma kylmää vettä, mutta uskaltauduimme kuitenkin pulahtamaan sinne ja todettiin, että vesi on suurinpiirtein yhtä lämmintä kuin se ikinä voi Suomessa kesällä olla. Kuulemma yleensä vierailijat kiljuu ja rimpuilee kun vesi on niin kamalan kylmää, joten me olimme poikkeus kun hiippailtiin ihan kylmän viileästi veteen. Vesiputoukselle mennessämme näimme ensimmäisen laiskiaisen, joka nimensä mukaisesti vain roikkui puun latvassa, eikä osoittanut minkäänlaista elon merkkiä, mitä nyt vähän ojenteli toista tassuaan. Kierrettyämme pienen lenkin vesiputoukselta palasimme takaisin hotellille, josta oli tarkoitus lähteä katsomaan kahvinpoimintaa.
La Sombran ympäristössä on kahvipensaita lähes kaikkialla. Ja koska kahvi kypsyy asteittain, poiminta-aika on noin kolme kuukautta ja ajoittuu joulun molemmille puolille. Se paikka, missä sinä päivänä poimittiin, oli hieman kauempana, joten meidät tuupattiin kuorma-auton sikaosastolle ja lähdimme körryyttelemään tietä, jota en olisi uskonut voivan ajaa edes mitsupisi pajerolla, mutta ilmeisesti olin väärässä, koska kyseinen ihmekuorma-auto ajoi ”vaivatta” myös pienen puron yli. Vielä ylempänä vuoristossa siis oli juuri sen päivän poiminta loppunut ja poimijat, joiden ikähaarukka oli käytännössä 0-100, odottivat punnitusta. Voitte vain kuvitella, että tunsimme itsemme lievästi sanottuna epämukaviksi, kun tulimme pällistelemään ihmisiä, jotka ovat juuri poimineet kahvia selkä vääränä kuusi päivää seitsemästä kolmeen. Mutta aivan turha rueta jeesustelemaan, kun toisaalta hyvät poimijat saattavat sesongin aikana tienata ihan kohtalaisen hyvinkin tässä mittakaavassa. Siitä huolimatta, ettei siellä nyt ketään ruoskittu, niin ostakaa hyvät ihmiset sitä reilun kaupan kahvia…
Ihan asiasta lyhtypylvääseen, mutta täällä tuntee itsenä aivan kamalaksi suursyömäriksi. Mekin kannetaan Kaisan kanssa Supermercadosta joka päivä lisää ruokaa ja tuntuu, että kukaan paikallinen ei koskaan syö mitään ja jos syö, niin hiiren annoksen. Siis ei nekään, joilla kuitenkin on varaa ruokaan. La Sombrassakin me kuusi suurin piirtein tapeltiin viimeisestä lusikallisesta gallo pintoa (riisiä ja papuja) ja suurimmasta tortillasta. Kamala sentään! Mutta kun sahaa tuota kotikatua ylös ja alas niin kyllä siinä ehtii nälkä tulla.
Illalla todistimme sitä tosiasiaa, että ylhäällä vuorilla tulee kylmä. Mutta onneksi olimme varautuneet rommipullolla, joka lämmitti mukavasti. Sitä paitsi kaiken sen matkustamisen ja kipuamisen ja kapuamisen jälkeen oltiin aivan poikki, joten loppujen lopuksi oltiin petissä jo ennen kymmentä. Niin kuin yleensä. Aamulla sitä paitsi aina herää niin aikaisin kun aurinko nousee jo kuudelta ja kukot alkaa kiekua.
Seuraavana päivänä lähdimme taas heti aamiaisen jälkeen metsään. Vuoristoalue on osa kuivaa subtrooppista kasvillisuusvyöhykettä, mutta se metsä muistutti sademetsää, mitä nyt on kuvissa nähnyt. Puut ovat korkeita ja täynnä erilaisia epifyyttejä, kuten peikonlehteä ja liaaneja, aluskasvillisuus on vähän yksinkertaisempaa, koska tiheä latvuston läpi ei juurikaan tule valoa. Mutta täällä kasvillisuus vaihtelee aivan täysin paikan mukaan, joten samalla reissulla nähtiin tätä sademetsän tyyppistä metsää, että jonkinnäköisiä havupuita. Ja muuten näiden havupuiden alla luikerteli boakäärme. Onneksi se oli vain alle puolimetrinen, mutta en siitä huolimatta halunnut tehdä sen kanssa sen kummemmin tuttavuutta. Laiskiaisten (yhteensä kolme bongattu) ja boan lisäksi näimme myös tukaanin sekä sompopoja eli lehdenleikkaajamuurahaisia, jotka kiikuttivat omilla moottoriteillään peukalonkynnenkokoisia lehdenpaloja. Viereisellä vuorella legendan mukaan pyörii myös jonkinlainen ihmisapina, joka saattaa kaapata mukaansa suojaan oksan haaraan…
Tulomatka oli vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin menomatka. Menimme ensin yhden hotellin työntekijän saattamana taksilla La Daliaan, mikä ei ole varsinainen turistikohde. Sieltä oli tarkoitus ottaa bussi Matagalpaan ja meille selvisi, että se tulisi olemaan ns. juoksubussi. Päästiin kuitenkin kyytiin, tosin vain seisomapaikoille, mutta kumminkin. Tosin jotenkin se kahden tunnin matka oli helpompi seistä niiden kuoppien takia. Minun vieressä oli muuten mies maailman suurimman papaijan kanssa. Se oli valehtelematta yli puolimetrinen papaija ja ei ihme, että bussissa oli niin ahdasta kun se pirun papaija vei kaiken tilan. Mutta jättiläispapaijoista ja boasta huolimatta selvisimme elossa tästäkin seikkailusta, joten Tri Sykerö kuittaa ja siirtyy espanjanläksyjen pariin.
Kysymys: Miten selvität Nicaraguassa bussiaikataulun? Vastaus: Kysyt jokaiselta, joka mahdollisesti voisi sen tietää ja lasket vastauksien keskiarvon. Esimerkki: Busseja La Daliaan lähtee aamuvarhaisesta joko puolen tunnin, tunnin tai kahden tunnin välein. Sitten vaan asemalle seisoskelemaan, niin eiköhän sieltä johonkin pääse. Niin mekin siis teimme, kun halusimme päästä La Sombra Eco-Lodgeen, joka on hotelli/kahvitila/luonnonpuisto Matagalpasta jonkin matkan päässä vielä ylempänä vuorilla.
Guanucassa (paikallinen matkakeskus) meille selvisi, että meidän kannattaa ottaa bussi Waslalaan ja jäädä pois La Estrellassa, joten noudatimme sitä neuvoa, vaikka sitä ei oikeastaan koskaan tiedä. Pyysimme rahastajapoikaa kuitenkin vinkkaamaan meille kun olemme La Estrellassa, mikä oli hyvä ratkaisu, koska La Estrellan kylä on yhtä kuin kaksi taloa tien varressa. Siihen meidät sitten jätettiin ja oltiin ihan vaan vähän hukassa, joten kysyttiin yhdeltä mummelilta, joka sattui kulkemaan ohi ja hän oli sitä mieltä, että La Sombraan on siitä 10 kilometriä. No onhan se vähän pitkä matka patikoitavaksi, joten kysyttiin vielä eräältä miekkoselta ja hänen veikkauksensa oli neljä kilometriä. Onneksi neljä kilometriä oli lähempänä oikeaa vastausta, joten pitkähkön kipuamisen jälkeen saavuimme La Sombraan. Ja me kuusi olimme ainoat vieraat koko paikassa, joten saimme oman henkilökohtaisen oppaan ja kokin.
Lounaan jälkeen lähdimme Erneston kanssa metsään. Onneksi Ernestolla oli machete mukana ja mekin saatiin mieronsauvat, ihan siltä varalta että boat tai vyötiäiset käy kimppuun. Ensimmäinen etappi oli pienehkö vesiputous jonka alle oli kerääntynyt pieni lampi kirkasta ja kuulemma kylmää vettä, mutta uskaltauduimme kuitenkin pulahtamaan sinne ja todettiin, että vesi on suurinpiirtein yhtä lämmintä kuin se ikinä voi Suomessa kesällä olla. Kuulemma yleensä vierailijat kiljuu ja rimpuilee kun vesi on niin kamalan kylmää, joten me olimme poikkeus kun hiippailtiin ihan kylmän viileästi veteen. Vesiputoukselle mennessämme näimme ensimmäisen laiskiaisen, joka nimensä mukaisesti vain roikkui puun latvassa, eikä osoittanut minkäänlaista elon merkkiä, mitä nyt vähän ojenteli toista tassuaan. Kierrettyämme pienen lenkin vesiputoukselta palasimme takaisin hotellille, josta oli tarkoitus lähteä katsomaan kahvinpoimintaa.
La Sombran ympäristössä on kahvipensaita lähes kaikkialla. Ja koska kahvi kypsyy asteittain, poiminta-aika on noin kolme kuukautta ja ajoittuu joulun molemmille puolille. Se paikka, missä sinä päivänä poimittiin, oli hieman kauempana, joten meidät tuupattiin kuorma-auton sikaosastolle ja lähdimme körryyttelemään tietä, jota en olisi uskonut voivan ajaa edes mitsupisi pajerolla, mutta ilmeisesti olin väärässä, koska kyseinen ihmekuorma-auto ajoi ”vaivatta” myös pienen puron yli. Vielä ylempänä vuoristossa siis oli juuri sen päivän poiminta loppunut ja poimijat, joiden ikähaarukka oli käytännössä 0-100, odottivat punnitusta. Voitte vain kuvitella, että tunsimme itsemme lievästi sanottuna epämukaviksi, kun tulimme pällistelemään ihmisiä, jotka ovat juuri poimineet kahvia selkä vääränä kuusi päivää seitsemästä kolmeen. Mutta aivan turha rueta jeesustelemaan, kun toisaalta hyvät poimijat saattavat sesongin aikana tienata ihan kohtalaisen hyvinkin tässä mittakaavassa. Siitä huolimatta, ettei siellä nyt ketään ruoskittu, niin ostakaa hyvät ihmiset sitä reilun kaupan kahvia…
Ihan asiasta lyhtypylvääseen, mutta täällä tuntee itsenä aivan kamalaksi suursyömäriksi. Mekin kannetaan Kaisan kanssa Supermercadosta joka päivä lisää ruokaa ja tuntuu, että kukaan paikallinen ei koskaan syö mitään ja jos syö, niin hiiren annoksen. Siis ei nekään, joilla kuitenkin on varaa ruokaan. La Sombrassakin me kuusi suurin piirtein tapeltiin viimeisestä lusikallisesta gallo pintoa (riisiä ja papuja) ja suurimmasta tortillasta. Kamala sentään! Mutta kun sahaa tuota kotikatua ylös ja alas niin kyllä siinä ehtii nälkä tulla.
Illalla todistimme sitä tosiasiaa, että ylhäällä vuorilla tulee kylmä. Mutta onneksi olimme varautuneet rommipullolla, joka lämmitti mukavasti. Sitä paitsi kaiken sen matkustamisen ja kipuamisen ja kapuamisen jälkeen oltiin aivan poikki, joten loppujen lopuksi oltiin petissä jo ennen kymmentä. Niin kuin yleensä. Aamulla sitä paitsi aina herää niin aikaisin kun aurinko nousee jo kuudelta ja kukot alkaa kiekua.
Seuraavana päivänä lähdimme taas heti aamiaisen jälkeen metsään. Vuoristoalue on osa kuivaa subtrooppista kasvillisuusvyöhykettä, mutta se metsä muistutti sademetsää, mitä nyt on kuvissa nähnyt. Puut ovat korkeita ja täynnä erilaisia epifyyttejä, kuten peikonlehteä ja liaaneja, aluskasvillisuus on vähän yksinkertaisempaa, koska tiheä latvuston läpi ei juurikaan tule valoa. Mutta täällä kasvillisuus vaihtelee aivan täysin paikan mukaan, joten samalla reissulla nähtiin tätä sademetsän tyyppistä metsää, että jonkinnäköisiä havupuita. Ja muuten näiden havupuiden alla luikerteli boakäärme. Onneksi se oli vain alle puolimetrinen, mutta en siitä huolimatta halunnut tehdä sen kanssa sen kummemmin tuttavuutta. Laiskiaisten (yhteensä kolme bongattu) ja boan lisäksi näimme myös tukaanin sekä sompopoja eli lehdenleikkaajamuurahaisia, jotka kiikuttivat omilla moottoriteillään peukalonkynnenkokoisia lehdenpaloja. Viereisellä vuorella legendan mukaan pyörii myös jonkinlainen ihmisapina, joka saattaa kaapata mukaansa suojaan oksan haaraan…
Tulomatka oli vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin menomatka. Menimme ensin yhden hotellin työntekijän saattamana taksilla La Daliaan, mikä ei ole varsinainen turistikohde. Sieltä oli tarkoitus ottaa bussi Matagalpaan ja meille selvisi, että se tulisi olemaan ns. juoksubussi. Päästiin kuitenkin kyytiin, tosin vain seisomapaikoille, mutta kumminkin. Tosin jotenkin se kahden tunnin matka oli helpompi seistä niiden kuoppien takia. Minun vieressä oli muuten mies maailman suurimman papaijan kanssa. Se oli valehtelematta yli puolimetrinen papaija ja ei ihme, että bussissa oli niin ahdasta kun se pirun papaija vei kaiken tilan. Mutta jättiläispapaijoista ja boasta huolimatta selvisimme elossa tästäkin seikkailusta, joten Tri Sykerö kuittaa ja siirtyy espanjanläksyjen pariin.
torstai 15. tammikuuta 2009
Hiljaa hyvä tulee...
Lauantaiaamuna herättiin ennen viittä, että ehdittäisiin bussiin, joka ainakin toivon mukaan lähtisi kohti Leónia kello kuusi. Lähtöaika oli lievä arvoitus, koska eräiden lähteiden mukaan bussi lähtee aina viideltä. Onneksi se nyt sitten kuitenkin lähti kuudelta, joten pääsimme matkaan. Meitä oli minun ja Kaken lisäksi myös neljä muuta suomalaista opiskelijaa. Täytyy tähän väliin kertoa, että meidän kaikkien ykkössuosikki ’Diskoauto’ oli liikkeellä jo ennen kukonlaulua. Diskoauto on sellainen mainosauto, joka ajelee ympäri kaupunkia ja sen lavalla on todella massiiviset kaiuttimet, joista välillä tulee mainoksia ja välillä ikivihreitä ysärihittejä. Diskoautoja on itse asiassa useampia, joten niiltä ei voi välttyä. Paras oli se, joka mainosti jotain kalakauppaa ja sen auton lavalla istu poika joka roikotti kuollutta kalaa ikään kuin rekvisiittana.
No mutta itse asiaan eli matkaan. Ensimmäiset puoli tuntia matkasta oli ihan ok, vaikka linkit täällä ovat siis vanhoja amerikkalaisia koulubusseja, jossa kolmen ihmisen penkki on arviolta 80 cm leveä. Sitten käännyimmekin vähän huonomalle tielle, eli toisin sanoen tielle, jossa oli järkevämpää ajaa lähestulkoon ojassa tai vastaantulevien kaistalla kuin ihan siinä oikealla puolella. Sitä sitten jurruutettiin pari tuntia, kunnes taas vähän ennen Leónia päästiin oikealle tielle. Mutta siellä taas meidät pysäytti poliisi, joka halusi tarkistaa kaikkien matkatavarat siltä varalta että jollain olisi räjähteitä. Nimittäin lauantaina astui valtaan uudet paikalliset edustajat, ja monessa paikkaa odotettiin pientä hässäkkää.
Lopulta pääsimme perille hostelliin, joka oli aivan ihana paikka uima-altaineen. Siellä sitten otettiin pari tuntia aurinkoa ja uitiin ennen kuin täytyi lähteä retkelle, joka oli koko viikonlopun mahtavin osuus. Lähdimme siis semmoisella minibussilla kahden aussin ja nicaoppaan kanssa körryyttelemään kohti Cerro Negroa, joka on siis yksi nuorimmista tulivuorista koko Keski-Amerikassa ja edelleen hyvin aktiivinen. Viime aikoina lämpötila on koko ajan noussut ja tutkijat ennustavat purkausta tämän vuoden aikana, koska Cerro Negro on purkautunut melko säännöllisesti noin 9 vuoden välein ja viimeisin oli 1999.
Vähän jänskätti lähteä kiipeämään sitä rinnettä ylöspäin kun ajatteli, että sehän tosiaan on toimiva tulivuori, mutta siinä vaiheessa ei enää ollut vaihtoehtoa. Kiipeäminen oli melko hankalaa, koska koko ajan sai varoa, ettei ne kivet pyörähdä alta. Se kiviaines oli muuten sellaista todella kevyttä. Kiivettiin kiipeämästä päästyämme ensin toisen kraaterin läpi ja sieltä huipulle, josta näki koko tulivuorijonon. Ai niin, unohdin varmaan mainita, että osa meistä raahasi koko ajan mukanaan hiekkalautaa, joka on niin kuin lumilaudan karvalakkimalli, tarkoituksena hiekkalautailla sieltä vuorelta alas. En tajunnut kun siihen hommaan lupauduin, että en a) osaa pätkääkään lautailla b) että se on niin karmean jyrkkä se rinne. Mutta kun jalat on sidottu sellaiseen puupökkelöön, niin ei siinä vaiheessa voi enää kävelläkään alas. Joko se oli aloittelijan tai hullun tuuria tai sitten vaan yksikertaisesti olen hiekkalautailun luonnonlahjakkuus, mutta loppujen lopuksi selvisin alas ilman vammoja ja pystyin jopa nauttimaan siitä. Itse asiassa ajateltiin rueta Kaken kanssa harrastamaan sitä Suomessa. Niin että Laukaan hiekkakuopat täältä tullaan! Ainut haittapuoli oli se järjetön kivien määrä, joka löyty kaikkialta vaatteista sen jälkeen.
Illalla ei sitten jaksanut turhan kauan kukkua ylhäällä sen tulivuorireissun jäljiltä, mutta hyvä niin, koska sitten jaksoimme taas herätä aamulla uima-altaalle ja katselemaan vähän kaupunkia. Iltapäivällä kuumimpaan aikaan piti suunnata takaisin Matagalpaan. Yritettiin bongata siitä Leónin keskustasta taksia bussiasemalle ja yksi siihen pysähtyikin. Sillä tosin oli jo yksi kyydissä etupenkillä ja me yritettiin selittää, että meistä vaan osa tulee siihen taksiin. Mutta ei, taksikuski oli vaan että kaikki sisään, yksi eteen ja viisi taakse! Ja huomatkaa siis siinä edessä jo istui yksi ihminen. Mutta sopu sijaa antaa ja yhdellä on matti kukkarossa ja yksi käyttää Rexonaa jne. niin kyllä sitä kahdeksan ihmistä yhteen pikkuautoon mahtuu. Bussissa jatkui ihan sama meininki. Lisämausteena kuski, joka ajaa kuin hullu ja jatkuvalla syötöllä reggaetonremixiä tai vaihdellen paikallisia merenguehittejä ja ihan tosi kovalla. Taustamusiikin helmi tosin oli John Lennonin Imagine en español. Selvittiin kuitenkin hengissä ja vain lievillä vammoilla, joten päätän raporttini täältä tähän.
No mutta itse asiaan eli matkaan. Ensimmäiset puoli tuntia matkasta oli ihan ok, vaikka linkit täällä ovat siis vanhoja amerikkalaisia koulubusseja, jossa kolmen ihmisen penkki on arviolta 80 cm leveä. Sitten käännyimmekin vähän huonomalle tielle, eli toisin sanoen tielle, jossa oli järkevämpää ajaa lähestulkoon ojassa tai vastaantulevien kaistalla kuin ihan siinä oikealla puolella. Sitä sitten jurruutettiin pari tuntia, kunnes taas vähän ennen Leónia päästiin oikealle tielle. Mutta siellä taas meidät pysäytti poliisi, joka halusi tarkistaa kaikkien matkatavarat siltä varalta että jollain olisi räjähteitä. Nimittäin lauantaina astui valtaan uudet paikalliset edustajat, ja monessa paikkaa odotettiin pientä hässäkkää.
Lopulta pääsimme perille hostelliin, joka oli aivan ihana paikka uima-altaineen. Siellä sitten otettiin pari tuntia aurinkoa ja uitiin ennen kuin täytyi lähteä retkelle, joka oli koko viikonlopun mahtavin osuus. Lähdimme siis semmoisella minibussilla kahden aussin ja nicaoppaan kanssa körryyttelemään kohti Cerro Negroa, joka on siis yksi nuorimmista tulivuorista koko Keski-Amerikassa ja edelleen hyvin aktiivinen. Viime aikoina lämpötila on koko ajan noussut ja tutkijat ennustavat purkausta tämän vuoden aikana, koska Cerro Negro on purkautunut melko säännöllisesti noin 9 vuoden välein ja viimeisin oli 1999.
Vähän jänskätti lähteä kiipeämään sitä rinnettä ylöspäin kun ajatteli, että sehän tosiaan on toimiva tulivuori, mutta siinä vaiheessa ei enää ollut vaihtoehtoa. Kiipeäminen oli melko hankalaa, koska koko ajan sai varoa, ettei ne kivet pyörähdä alta. Se kiviaines oli muuten sellaista todella kevyttä. Kiivettiin kiipeämästä päästyämme ensin toisen kraaterin läpi ja sieltä huipulle, josta näki koko tulivuorijonon. Ai niin, unohdin varmaan mainita, että osa meistä raahasi koko ajan mukanaan hiekkalautaa, joka on niin kuin lumilaudan karvalakkimalli, tarkoituksena hiekkalautailla sieltä vuorelta alas. En tajunnut kun siihen hommaan lupauduin, että en a) osaa pätkääkään lautailla b) että se on niin karmean jyrkkä se rinne. Mutta kun jalat on sidottu sellaiseen puupökkelöön, niin ei siinä vaiheessa voi enää kävelläkään alas. Joko se oli aloittelijan tai hullun tuuria tai sitten vaan yksikertaisesti olen hiekkalautailun luonnonlahjakkuus, mutta loppujen lopuksi selvisin alas ilman vammoja ja pystyin jopa nauttimaan siitä. Itse asiassa ajateltiin rueta Kaken kanssa harrastamaan sitä Suomessa. Niin että Laukaan hiekkakuopat täältä tullaan! Ainut haittapuoli oli se järjetön kivien määrä, joka löyty kaikkialta vaatteista sen jälkeen.
Illalla ei sitten jaksanut turhan kauan kukkua ylhäällä sen tulivuorireissun jäljiltä, mutta hyvä niin, koska sitten jaksoimme taas herätä aamulla uima-altaalle ja katselemaan vähän kaupunkia. Iltapäivällä kuumimpaan aikaan piti suunnata takaisin Matagalpaan. Yritettiin bongata siitä Leónin keskustasta taksia bussiasemalle ja yksi siihen pysähtyikin. Sillä tosin oli jo yksi kyydissä etupenkillä ja me yritettiin selittää, että meistä vaan osa tulee siihen taksiin. Mutta ei, taksikuski oli vaan että kaikki sisään, yksi eteen ja viisi taakse! Ja huomatkaa siis siinä edessä jo istui yksi ihminen. Mutta sopu sijaa antaa ja yhdellä on matti kukkarossa ja yksi käyttää Rexonaa jne. niin kyllä sitä kahdeksan ihmistä yhteen pikkuautoon mahtuu. Bussissa jatkui ihan sama meininki. Lisämausteena kuski, joka ajaa kuin hullu ja jatkuvalla syötöllä reggaetonremixiä tai vaihdellen paikallisia merenguehittejä ja ihan tosi kovalla. Taustamusiikin helmi tosin oli John Lennonin Imagine en español. Selvittiin kuitenkin hengissä ja vain lievillä vammoilla, joten päätän raporttini täältä tähän.
torstai 8. tammikuuta 2009
tiistai 6. tammikuuta 2009
Are we there yet?
Jos lentäminen ei muutenkaan ole mukavaa, niin vielä hirveämpää on katsella koneen ikkunasta alas ja huomata, ettei alhaalla ole muuta kuin metsää ja vuoria. Lentokenttäkin on yksi ainut kiitorata ja koppero. Kun ei oikein voinut lähteä takaisinkaan, niin pakko oli vaan astua sisään tähän maailmaan, joka on toden totta kuin toiselta planeetalta. Ja jossa me ollaan suurin piirtein yhtä normaaleja kuin avaruusoliot. Että terveppätulloo.
Matkalla Managuasta Matagalpaan näki hyvin täkäläistä maaseutua, joka on hyvin köyhää. Siis sellaista köyhää, mitä minä en ole ikinä aikaisemmin nähnyt. Onhan esimerkiksi Unkarissa paljon todella köyhiä ihmisiä, joilla ei ole sähköä tai juoksevaa vettä, mutta silti tämä kyllä vetää pidemmän korren. Mutta en jaksa nyt jaaritella siitä asiasta, kun se nyt on vaan asia, joka on ja jolle me ei parin kuukauden aikana paljon pystytä tekemään.
Me asutaan Doña Yolandan luona ja meillä on kuitenkin ihan kiva talo, jonka patiolla nytkin istuskellaan ja maataan riippukeinussa. Ilmeisesti naapurissa asuu joku rikas, jonka langatonta nettiä sosialisoidaan. Mutta sehän on vaan maan tapa…
Tässä kaupungissa on kaksi katua: pankkikatu ja kauppakatu. Mahtavaa, ei luulisi voivan eksyä, jos ei lähde harhailemaan jonnekin barrioihin. Siitä huolimatta ekana päivänä kun pyörittiin täällä kahdestaan, niin oli vähän epäselvyyttä siitä, missä me asutaan. Tämä talo on nimittäin täällä kukkulalla, ja jos ottaa tänne taksin, niin pitää sanoa: ylös sinne asti missä katukiveys loppuu. Ja taksimatka hinnoitellaan sen mukaan, meneekö lähelle vai kauas. Mikä logiikka!
Me odotetaan koko ajan kauhulla, milloin se kuuluisa vatsatauti iskee ja joka kerta kun syödään jotain, niin otetaan kunnon huikka Jallusta. Jospa se auttais. Ja kun Jallu loppuu, niin täytyy varmaan siirtyä rommiin. Harjottelu muuten alkaa vasta perjantaina, joten täytyy varmaan suunnata esimerkiksi johonkin metsäretkelle, jota kaupungin ainut matkailutoimisto vai mikä se nyt oli järjestää.
Matkalla Managuasta Matagalpaan näki hyvin täkäläistä maaseutua, joka on hyvin köyhää. Siis sellaista köyhää, mitä minä en ole ikinä aikaisemmin nähnyt. Onhan esimerkiksi Unkarissa paljon todella köyhiä ihmisiä, joilla ei ole sähköä tai juoksevaa vettä, mutta silti tämä kyllä vetää pidemmän korren. Mutta en jaksa nyt jaaritella siitä asiasta, kun se nyt on vaan asia, joka on ja jolle me ei parin kuukauden aikana paljon pystytä tekemään.
Me asutaan Doña Yolandan luona ja meillä on kuitenkin ihan kiva talo, jonka patiolla nytkin istuskellaan ja maataan riippukeinussa. Ilmeisesti naapurissa asuu joku rikas, jonka langatonta nettiä sosialisoidaan. Mutta sehän on vaan maan tapa…
Tässä kaupungissa on kaksi katua: pankkikatu ja kauppakatu. Mahtavaa, ei luulisi voivan eksyä, jos ei lähde harhailemaan jonnekin barrioihin. Siitä huolimatta ekana päivänä kun pyörittiin täällä kahdestaan, niin oli vähän epäselvyyttä siitä, missä me asutaan. Tämä talo on nimittäin täällä kukkulalla, ja jos ottaa tänne taksin, niin pitää sanoa: ylös sinne asti missä katukiveys loppuu. Ja taksimatka hinnoitellaan sen mukaan, meneekö lähelle vai kauas. Mikä logiikka!
Me odotetaan koko ajan kauhulla, milloin se kuuluisa vatsatauti iskee ja joka kerta kun syödään jotain, niin otetaan kunnon huikka Jallusta. Jospa se auttais. Ja kun Jallu loppuu, niin täytyy varmaan siirtyä rommiin. Harjottelu muuten alkaa vasta perjantaina, joten täytyy varmaan suunnata esimerkiksi johonkin metsäretkelle, jota kaupungin ainut matkailutoimisto vai mikä se nyt oli järjestää.
maanantai 5. tammikuuta 2009
Mihin jäinkään...
Eli Miamin touhuista vielä jonkin verran. Pari päivää hengattiin aikalailla siellä Miami Beachillä, joka on vähän kuin saari siinä varsinaisen kaupungin rannalla. Yhtenä päivänä päätettiin lähteä keskustaan eli Downtowniin ja jäätiin vahingossa vähän liian aikasin pois. Löydettiin sitten itsemme maailmanlopun keskeltä. Siis autiota asfalttiviidakkoa ja muutama koditon harhailemassa. No jollain ihmeen kaupalla osattiin sitten arpoa itsemme sinne varsinaiseen keskustaan, joka oli ihan samanlaista toimisto/hotelliviidakkoa ainoastaan sillä erotuksella, että siellä oli muutama ihminen enemmän.
Illalla sitten lähdettiin Fort Lauderdaleen viettämään uutta vuotta. Suunnitelma a oli mennä johonkin lattariklubille, mutta koska Miamissa ollaan hyvin tarkkoja sellasesta asiasta kuin dress code, niin tultiin siihen tulokseen, tämmösen kodittoman näkösen hippiakan on turha edes lähteä yrittämään. Suunnitelma b oli siis Fort Lauderdale, joka on Miamista pohjoiseen sijaitseva vähän niin kuin yliopistokaupunki ja ei niin tarkka korkokengistä sun muista. Ei se uusi vuosi täällä ison veden toisella puolella ole sen kummempi kuin kotonakaan, mutta ainakin oli lämmintä. Ja ihmiset ehkä vähän vähemmän pleksit.
Uuden vuoden päivä vietettiinkin sitten Leon vanhempien luona West Palm Beachillä, jossa mm. Donald Trumpilla on oma golfkenttä ja kaikkea muuta yhtä naurettavaa. Mutta kolumbialaiset on parasta seuraa viettää el día de guayabo eli suomeksi sanottuna dagenefter, joten lopulta siitäkin tuli hyvä päivä.
Perjantaina zombailimme itsemme bussilla South Miamissa ostoskeskukseen joka parkkipaikkoineen oli valehtelematta isompi kuin Laukaan kirkonkylä. Löysinkin sieltä sitten ne kuuluisat Tyttökultien puuttuvat tuotantokaudet. Illalla löydettiin jotain lähestulkoon yhtä mahtavaa kuin Tesco. TACO BELL! TACO BELL! Chalupas, chalupas… Me kolmestaan syötiin noin 10 dollarilla vaikka mitä kaikenlaista texmexhenkistä ruokaa. Aivan mahtava paikka. Päätettiin perustaa TAS eli Taco Bell Appreciation Society. Jos jotain saisin ottaa Miamista mukaan niin Taco Bellin ja ihmisten ystävällisyyden. Tottakai siellä on paljon typeriä asioita ja en esimerkiksi edelleenkään jaksa ymmärtää sitä katumaastureiden määrää, mutta esim. se miten Miami on rakennettu ei hirveästi jätä mahdollisuutta pyöräilyyn tai kävelyyn, koska kaikki on niin kaukana toisistaan. Kaiken sen hauskan jälkeen ei hirveästi huvittanut lähteä yltäkylläisyden yltäkylläisyydestä Jumalan selän taakse, mutta ei auta itku markkinoilla eikä tulipalo pakkasella ja niin sitä sitten mentiin.
Illalla sitten lähdettiin Fort Lauderdaleen viettämään uutta vuotta. Suunnitelma a oli mennä johonkin lattariklubille, mutta koska Miamissa ollaan hyvin tarkkoja sellasesta asiasta kuin dress code, niin tultiin siihen tulokseen, tämmösen kodittoman näkösen hippiakan on turha edes lähteä yrittämään. Suunnitelma b oli siis Fort Lauderdale, joka on Miamista pohjoiseen sijaitseva vähän niin kuin yliopistokaupunki ja ei niin tarkka korkokengistä sun muista. Ei se uusi vuosi täällä ison veden toisella puolella ole sen kummempi kuin kotonakaan, mutta ainakin oli lämmintä. Ja ihmiset ehkä vähän vähemmän pleksit.
Uuden vuoden päivä vietettiinkin sitten Leon vanhempien luona West Palm Beachillä, jossa mm. Donald Trumpilla on oma golfkenttä ja kaikkea muuta yhtä naurettavaa. Mutta kolumbialaiset on parasta seuraa viettää el día de guayabo eli suomeksi sanottuna dagenefter, joten lopulta siitäkin tuli hyvä päivä.
Perjantaina zombailimme itsemme bussilla South Miamissa ostoskeskukseen joka parkkipaikkoineen oli valehtelematta isompi kuin Laukaan kirkonkylä. Löysinkin sieltä sitten ne kuuluisat Tyttökultien puuttuvat tuotantokaudet. Illalla löydettiin jotain lähestulkoon yhtä mahtavaa kuin Tesco. TACO BELL! TACO BELL! Chalupas, chalupas… Me kolmestaan syötiin noin 10 dollarilla vaikka mitä kaikenlaista texmexhenkistä ruokaa. Aivan mahtava paikka. Päätettiin perustaa TAS eli Taco Bell Appreciation Society. Jos jotain saisin ottaa Miamista mukaan niin Taco Bellin ja ihmisten ystävällisyyden. Tottakai siellä on paljon typeriä asioita ja en esimerkiksi edelleenkään jaksa ymmärtää sitä katumaastureiden määrää, mutta esim. se miten Miami on rakennettu ei hirveästi jätä mahdollisuutta pyöräilyyn tai kävelyyn, koska kaikki on niin kaukana toisistaan. Kaiken sen hauskan jälkeen ei hirveästi huvittanut lähteä yltäkylläisyden yltäkylläisyydestä Jumalan selän taakse, mutta ei auta itku markkinoilla eikä tulipalo pakkasella ja niin sitä sitten mentiin.
lauantai 3. tammikuuta 2009
Miami is nice...
…so I say it twice, Miami is nice!
27.12. en mennyt ollenkaan nukkumaan, koska olisi kuitenkin noustava bussiin jo yhden aikaan. Siis keskellä yötä hypättiin bussiin ja sillä lentokentälle. Lentokentällä jonotettiin. Koneessa istumista 3 tuntia Lontooseen. Lontoossa jonotettiin lisää. Koneessa istumista jotain 10 tuntia Miamiin, jossa ylläripylläri jonotettiin. Ihme ja kumma selvittiin hyvin vähällä hässäkällä. Tosin vähän ärsytti antaa sormenjälkiä, mutta en viitsinyt alkaa urputtamaan. Sitä ei olisi ehkä ymmärretty. Saavuimme siis Suomen aikaan noin yhdeltätoista yöllä, siis 28. päivä, ja voin kertoa että väsytti, mutta vielä piti sinnitellä hereillä muutamia tunteja, koska paikallista aikaa kello oli vasta 4 iltapäivällä.
Mutta itse asiaan. Viime kädessä lentokoneessa kärsiminen oli sen arvoista, koska a) näin piiitkästä aikaa Leoa b) ulkona oli LÄMMINTÄ c) kaikkialla oli palmuja, jotka kiroan myöhemmin ja listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lentokentältä Leo ja Valentina ajo meidät Miamin läpi tänne North Beachille, missä me siis ollaan kolme yötä. Siinä kesti yllättävän kauan, koska autoja on ihan sikana ja ne on kaikki jotain citymaastureita tai Ferrareita. On oikeasti paljon helpompaa laskea niitä ns. normaaleja autoja ja siihen riittää kyllä kahden käden sormet.
Ilta oli aika väsynyttä meininkiä, koska oltiin oltu yhtä putkea hereillä jo melkein kolmatta vuorokautta. Syötiin vähän ja join mangodaquirin ja sitten melkein nukahdin seisaalleni.
Maanantaina herättiin tosi aikaisin ja kun ei saatu enää unta niin lähdettiin samantien ulos. Tehtiin jotain mitä harva paikallinen tekisi eli käveltiin North Beachilta South Beachille, mikä on ehkä viitisen kilsaa. Ei bongattu julkimoita, vaikka niitä täällä kuulemma pyöriikin. Tai no me ajettiin sen saaren ohi, missä kaikilla julkkiksilla kuten Shakiralla ja Will Smithillä on talot.
Illalla noukittiin kyytiin Leon kolumbialainen kaveri ja sen veli ja äiti ja ajettiin johonkin tosi kauas 12-kaistaista moottoritietä semmoiselle Hard Rock Casinolle. Mahtava turistihömpötys. Syötiin hyvin amerikkalaista ruokaa eli chicken wingsejä ja olutta. Telkkarista tuli jenkkifutista. Mahtavaa. Lopulta päädyttiin ottamaan muutama pitkä huikka paikallisessa.
Argh, melkein unohdin tappajapalmun. Jos ette tienneet niin palmut kasvaa pituutta pudottamalla kuivuneet alimmat oksat. No kuinkas ollakaan sellanen kamala reuhka tippu just mun ja Kaisan väliin niin että se osu Kaisaa takaraivoon ja muussasi mun ranteen. Sen jälkeen ollaan yritetty kiertää palmut kaukaa, mutta se on vähän hankalaa, koska niitä on joka paikassa.
27.12. en mennyt ollenkaan nukkumaan, koska olisi kuitenkin noustava bussiin jo yhden aikaan. Siis keskellä yötä hypättiin bussiin ja sillä lentokentälle. Lentokentällä jonotettiin. Koneessa istumista 3 tuntia Lontooseen. Lontoossa jonotettiin lisää. Koneessa istumista jotain 10 tuntia Miamiin, jossa ylläripylläri jonotettiin. Ihme ja kumma selvittiin hyvin vähällä hässäkällä. Tosin vähän ärsytti antaa sormenjälkiä, mutta en viitsinyt alkaa urputtamaan. Sitä ei olisi ehkä ymmärretty. Saavuimme siis Suomen aikaan noin yhdeltätoista yöllä, siis 28. päivä, ja voin kertoa että väsytti, mutta vielä piti sinnitellä hereillä muutamia tunteja, koska paikallista aikaa kello oli vasta 4 iltapäivällä.
Mutta itse asiaan. Viime kädessä lentokoneessa kärsiminen oli sen arvoista, koska a) näin piiitkästä aikaa Leoa b) ulkona oli LÄMMINTÄ c) kaikkialla oli palmuja, jotka kiroan myöhemmin ja listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lentokentältä Leo ja Valentina ajo meidät Miamin läpi tänne North Beachille, missä me siis ollaan kolme yötä. Siinä kesti yllättävän kauan, koska autoja on ihan sikana ja ne on kaikki jotain citymaastureita tai Ferrareita. On oikeasti paljon helpompaa laskea niitä ns. normaaleja autoja ja siihen riittää kyllä kahden käden sormet.
Ilta oli aika väsynyttä meininkiä, koska oltiin oltu yhtä putkea hereillä jo melkein kolmatta vuorokautta. Syötiin vähän ja join mangodaquirin ja sitten melkein nukahdin seisaalleni.
Maanantaina herättiin tosi aikaisin ja kun ei saatu enää unta niin lähdettiin samantien ulos. Tehtiin jotain mitä harva paikallinen tekisi eli käveltiin North Beachilta South Beachille, mikä on ehkä viitisen kilsaa. Ei bongattu julkimoita, vaikka niitä täällä kuulemma pyöriikin. Tai no me ajettiin sen saaren ohi, missä kaikilla julkkiksilla kuten Shakiralla ja Will Smithillä on talot.
Illalla noukittiin kyytiin Leon kolumbialainen kaveri ja sen veli ja äiti ja ajettiin johonkin tosi kauas 12-kaistaista moottoritietä semmoiselle Hard Rock Casinolle. Mahtava turistihömpötys. Syötiin hyvin amerikkalaista ruokaa eli chicken wingsejä ja olutta. Telkkarista tuli jenkkifutista. Mahtavaa. Lopulta päädyttiin ottamaan muutama pitkä huikka paikallisessa.
Argh, melkein unohdin tappajapalmun. Jos ette tienneet niin palmut kasvaa pituutta pudottamalla kuivuneet alimmat oksat. No kuinkas ollakaan sellanen kamala reuhka tippu just mun ja Kaisan väliin niin että se osu Kaisaa takaraivoon ja muussasi mun ranteen. Sen jälkeen ollaan yritetty kiertää palmut kaukaa, mutta se on vähän hankalaa, koska niitä on joka paikassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
