Hiljaa hyvä tulee...

Lauantaiaamuna herättiin ennen viittä, että ehdittäisiin bussiin, joka ainakin toivon mukaan lähtisi kohti Leónia kello kuusi. Lähtöaika oli lievä arvoitus, koska eräiden lähteiden mukaan bussi lähtee aina viideltä. Onneksi se nyt sitten kuitenkin lähti kuudelta, joten pääsimme matkaan. Meitä oli minun ja Kaken lisäksi myös neljä muuta suomalaista opiskelijaa. Täytyy tähän väliin kertoa, että meidän kaikkien ykkössuosikki ’Diskoauto’ oli liikkeellä jo ennen kukonlaulua. Diskoauto on sellainen mainosauto, joka ajelee ympäri kaupunkia ja sen lavalla on todella massiiviset kaiuttimet, joista välillä tulee mainoksia ja välillä ikivihreitä ysärihittejä. Diskoautoja on itse asiassa useampia, joten niiltä ei voi välttyä. Paras oli se, joka mainosti jotain kalakauppaa ja sen auton lavalla istu poika joka roikotti kuollutta kalaa ikään kuin rekvisiittana.

No mutta itse asiaan eli matkaan. Ensimmäiset puoli tuntia matkasta oli ihan ok, vaikka linkit täällä ovat siis vanhoja amerikkalaisia koulubusseja, jossa kolmen ihmisen penkki on arviolta 80 cm leveä. Sitten käännyimmekin vähän huonomalle tielle, eli toisin sanoen tielle, jossa oli järkevämpää ajaa lähestulkoon ojassa tai vastaantulevien kaistalla kuin ihan siinä oikealla puolella. Sitä sitten jurruutettiin pari tuntia, kunnes taas vähän ennen Leónia päästiin oikealle tielle. Mutta siellä taas meidät pysäytti poliisi, joka halusi tarkistaa kaikkien matkatavarat siltä varalta että jollain olisi räjähteitä. Nimittäin lauantaina astui valtaan uudet paikalliset edustajat, ja monessa paikkaa odotettiin pientä hässäkkää.

Lopulta pääsimme perille hostelliin, joka oli aivan ihana paikka uima-altaineen. Siellä sitten otettiin pari tuntia aurinkoa ja uitiin ennen kuin täytyi lähteä retkelle, joka oli koko viikonlopun mahtavin osuus. Lähdimme siis semmoisella minibussilla kahden aussin ja nicaoppaan kanssa körryyttelemään kohti Cerro Negroa, joka on siis yksi nuorimmista tulivuorista koko Keski-Amerikassa ja edelleen hyvin aktiivinen. Viime aikoina lämpötila on koko ajan noussut ja tutkijat ennustavat purkausta tämän vuoden aikana, koska Cerro Negro on purkautunut melko säännöllisesti noin 9 vuoden välein ja viimeisin oli 1999.

Vähän jänskätti lähteä kiipeämään sitä rinnettä ylöspäin kun ajatteli, että sehän tosiaan on toimiva tulivuori, mutta siinä vaiheessa ei enää ollut vaihtoehtoa. Kiipeäminen oli melko hankalaa, koska koko ajan sai varoa, ettei ne kivet pyörähdä alta. Se kiviaines oli muuten sellaista todella kevyttä. Kiivettiin kiipeämästä päästyämme ensin toisen kraaterin läpi ja sieltä huipulle, josta näki koko tulivuorijonon. Ai niin, unohdin varmaan mainita, että osa meistä raahasi koko ajan mukanaan hiekkalautaa, joka on niin kuin lumilaudan karvalakkimalli, tarkoituksena hiekkalautailla sieltä vuorelta alas. En tajunnut kun siihen hommaan lupauduin, että en a) osaa pätkääkään lautailla b) että se on niin karmean jyrkkä se rinne. Mutta kun jalat on sidottu sellaiseen puupökkelöön, niin ei siinä vaiheessa voi enää kävelläkään alas. Joko se oli aloittelijan tai hullun tuuria tai sitten vaan yksikertaisesti olen hiekkalautailun luonnonlahjakkuus, mutta loppujen lopuksi selvisin alas ilman vammoja ja pystyin jopa nauttimaan siitä. Itse asiassa ajateltiin rueta Kaken kanssa harrastamaan sitä Suomessa. Niin että Laukaan hiekkakuopat täältä tullaan! Ainut haittapuoli oli se järjetön kivien määrä, joka löyty kaikkialta vaatteista sen jälkeen.

Illalla ei sitten jaksanut turhan kauan kukkua ylhäällä sen tulivuorireissun jäljiltä, mutta hyvä niin, koska sitten jaksoimme taas herätä aamulla uima-altaalle ja katselemaan vähän kaupunkia. Iltapäivällä kuumimpaan aikaan piti suunnata takaisin Matagalpaan. Yritettiin bongata siitä Leónin keskustasta taksia bussiasemalle ja yksi siihen pysähtyikin. Sillä tosin oli jo yksi kyydissä etupenkillä ja me yritettiin selittää, että meistä vaan osa tulee siihen taksiin. Mutta ei, taksikuski oli vaan että kaikki sisään, yksi eteen ja viisi taakse! Ja huomatkaa siis siinä edessä jo istui yksi ihminen. Mutta sopu sijaa antaa ja yhdellä on matti kukkarossa ja yksi käyttää Rexonaa jne. niin kyllä sitä kahdeksan ihmistä yhteen pikkuautoon mahtuu. Bussissa jatkui ihan sama meininki. Lisämausteena kuski, joka ajaa kuin hullu ja jatkuvalla syötöllä reggaetonremixiä tai vaihdellen paikallisia merenguehittejä ja ihan tosi kovalla. Taustamusiikin helmi tosin oli John Lennonin Imagine en español. Selvittiin kuitenkin hengissä ja vain lievillä vammoilla, joten päätän raporttini täältä tähän.