Are we there yet?

Jos lentäminen ei muutenkaan ole mukavaa, niin vielä hirveämpää on katsella koneen ikkunasta alas ja huomata, ettei alhaalla ole muuta kuin metsää ja vuoria. Lentokenttäkin on yksi ainut kiitorata ja koppero. Kun ei oikein voinut lähteä takaisinkaan, niin pakko oli vaan astua sisään tähän maailmaan, joka on toden totta kuin toiselta planeetalta. Ja jossa me ollaan suurin piirtein yhtä normaaleja kuin avaruusoliot. Että terveppätulloo.

Matkalla Managuasta Matagalpaan näki hyvin täkäläistä maaseutua, joka on hyvin köyhää. Siis sellaista köyhää, mitä minä en ole ikinä aikaisemmin nähnyt. Onhan esimerkiksi Unkarissa paljon todella köyhiä ihmisiä, joilla ei ole sähköä tai juoksevaa vettä, mutta silti tämä kyllä vetää pidemmän korren. Mutta en jaksa nyt jaaritella siitä asiasta, kun se nyt on vaan asia, joka on ja jolle me ei parin kuukauden aikana paljon pystytä tekemään.

Me asutaan Doña Yolandan luona ja meillä on kuitenkin ihan kiva talo, jonka patiolla nytkin istuskellaan ja maataan riippukeinussa. Ilmeisesti naapurissa asuu joku rikas, jonka langatonta nettiä sosialisoidaan. Mutta sehän on vaan maan tapa…

Tässä kaupungissa on kaksi katua: pankkikatu ja kauppakatu. Mahtavaa, ei luulisi voivan eksyä, jos ei lähde harhailemaan jonnekin barrioihin. Siitä huolimatta ekana päivänä kun pyörittiin täällä kahdestaan, niin oli vähän epäselvyyttä siitä, missä me asutaan. Tämä talo on nimittäin täällä kukkulalla, ja jos ottaa tänne taksin, niin pitää sanoa: ylös sinne asti missä katukiveys loppuu. Ja taksimatka hinnoitellaan sen mukaan, meneekö lähelle vai kauas. Mikä logiikka!

Me odotetaan koko ajan kauhulla, milloin se kuuluisa vatsatauti iskee ja joka kerta kun syödään jotain, niin otetaan kunnon huikka Jallusta. Jospa se auttais. Ja kun Jallu loppuu, niin täytyy varmaan siirtyä rommiin. Harjottelu muuten alkaa vasta perjantaina, joten täytyy varmaan suunnata esimerkiksi johonkin metsäretkelle, jota kaupungin ainut matkailutoimisto vai mikä se nyt oli järjestää.