Jury on yksimielisesti aanestanyt Managuan maailman rumimmaksi kaupungiksi aanin 6-0. Siis ei todellakaan mitaan nahtavaa. Yli miljoonan ihmisen slummi, jonka ainoat valopilkut ovat kauppakeskukset. Matagalpan junteille (eli meille) tietenkin oli aivan hirvean hienoa nahda McDonalds ja liukuportaat, jotka eivat olekaan vain mielikuvituksen tuotetta siis. Kaytiin oikein elavissa kuvissa. Ja siihen paalle viela Suomen suurlahetystossa pallistelemassa Martelan kalusteita niin meinasi paa hajota.
Managuassa kylla elama on hyvin jannittavaa, koska minnekaan ei voi kavella (heti ryostetaan), paikallisia busseja ei voi kayttaa (heti ryostetaan) ja taksienkin kanssa saa olla todella tarkka (heti ryostetaan). Mutta selvittiin kuin selvittiinkin Roberto Huembesille ja sielta bussiin kohti San Jorgea, josta oli viela tunnin lauttamatka Moyogalpaan, josta viela 1,5 tunnin taksimatka Méridaan. Mutta nalkaiset suomalaiset olivat juuri sopivasti illallisaikaan tyhjentamassa seisovaa poytaa kuin sudet. Tama on Nicaragua, taalla otetaan, ei pyydeta. Ja kun ruoasta on kyse, niin kaikki keinot on sallittuja.
Ai niin, unohti sanoa, etta paikka jossa olimme oli siis Isla de Ometepe, joka on yksi maailman suurimmista makean veden saarista ja muodostunut kahdesta tulivuoresta, joista toinen on edelleen aktiivinen.
Seuraavana aamuna lahdimme kipuamaan kahden oppaan kanssa pahaa-aavistamattomana tulivuorista pienempaa. Oppaat olivat selvasti silla asenteella liikenteessa, etta tiedossa on helpot rahat, koska nama varmasti kaantyy pian takaisin, mutta kun alkukankeus oli havinnyt ja endorfiinitkin tulleet avuksi ja paasimme ylemmas rinnetta, joka oli jo taysin sademetsaa, olimme pitelemattomia ja kapusimme ylos asti. Eli 1394 metria merenpinnasta. Saanen huomauttaa etta lahtotaso oli 50 m merenpinnasta. Paalla opas varovasti yritti ehdottaa, etta emme enaa jatkaisi kraaterijarvelle, mutta hitto vie jos me ollaan jo kiivetty nelja tuntia, niin viela 45 minsaa lisaa ei paljon nappaa. Joten hahahaa, kerrankin joutui nica tekemaan toita leipansa eteen. Oltiin aivan lapikuraisia kun sitten 9 tunnin matkan jalkeen palattiin aivan puolikuolleina ja raihnaisina takaisin, mutta ainakin voidaan kehua tehneemme sen. Mutta melkoista extremea. Suomessa tuommoisia reitteja ei varmaankaan saisi menna ilman turvakoysia ja happinaamareita yms.
Seuraavan paivan piti olla ihan extremevapaa, joten lahdimme etsimaan sellaista lahdetta, jossa voi uida. Pienen hakemisen ja edestakaisin sykkimisen (kuuluu asiaan) jalkeen se loytyi, mutta levottomat sielumme selvasti hakivat seikkailua, koska paluumatkasta tuli hyvin erikoinen. Ensinnakin osotimme bussia ainakin kolme tuntia
Santo Domingon pikkukylassa tien varressa ja yritimme saada kyytia platanokuormaautoilta, mutta kaikki menivat vaaraan suuntaan. Kun bussi vihdoin tuli, niin se meinasi reilusti jattaa meidat tien viereen, koska se oli muka taynna. Ja pyh, nicabussi ei ole taynna, ennenko myos sen katto on taynna, joten pakotimme heidat ottamaan meidat bussin katolle, joka oli hauska idea kunnes voimalinjat alkoivat olla hyvin matalalla. Siina paasi muutama kirosana kun puun oksat laimii pain plasia, mutta taas kerran loppu hyvin, kaikki hyvin.
Kun sunnuntaina koitti paluu, niin meikalainen tietenkin hinkuu viela hieman lisaa extremea, ja saa jonkun katarrin, joten matkustin noin 10 tuntia kolmella eri bussilla ja yhdella lautalla ja taksilla mahataudissa ja oksensin vain kerran. Seuraavat kolme paivaa tosin meni ihan lepaillessa, mutta se mita opimme tasta on, etta Nicaraguassa lomailu on rankempaa kuin tyonteko.
lauantai 28. helmikuuta 2009
tiistai 17. helmikuuta 2009
Ei kurjuutta kummempaa
Täytyy varmaankin taas vähän jaaritella. Mistäköhän sitä aloittaisi. No lauantaihan oli siis se kuuluisa Matagalpa-päivä. Mutta koska meille jokainen päivä on Matagalpa-päivä, tultiin siihen tulokseen, että sitä päivää on parasta viettää mahdollisimman kaukana itse Matagalpasta. Nimittäin kun aamulla herättiin tai oikeammin jatkettiin hereilläoloa, kun oltiin saatu kuningasidea että ei mennä nukkumaan vaan samoilla silmillä bussiin, niin kello viideltä aamulla oli sellainen pauke ja möykkä kadulla, että luulimme sodan syttyneen. Taksit ajoivat jonossa ympäri kaupunkia ja yhden camionetan kyydissä oli torvisektiokin. Sitten tähän paikalliseen juhlintaan liittyy myös ilotulitteet a.k.a. kovaääniset räjähteet. Siis tämä kaikki alkoi jo ennen aamukuutta.
Näin ollen reissu kraaterijärvelle Laguna de Apoyoon tuli tarpeeseen, koska järjenlähtö olisi saattanut olla lähellä. Päätettiin, ettei lauantaina tehdä mitään ja näin ollen ei nyt mitään erityisen mielenkiintoista kerrottavaakaan ole. Laguna de Apoyo on n. 23000 vuotta sitten syntynyt kraaterijärvi, joka on tosi syvä, mutta siellä voi mainiosti uida. Niinpä päivä kului järvessä lilluen aamusta iltaan. Suurin ponnistus oli noin 20 minuutin mittainen melontaretki. Ja tosiaan tutustuimme hieman ymparistöön ja silloin näin sen mitä olen jo hyvin kauan odottanut. APINOITA!!! Tosin kaukaa, mutta kuitenkin. Ne vain hengaili siellä puussa ja ilmeisesti evästi. Laskujeni mukaan ainakin kolme isoa apinaa ja kaksi pientä niitä oli. Nähtiin myös jotain lintuja, jotka olivat vähän kuin papukaijan ja närhen risteytyksiä.
Sunnuntaina lähdimme sieltä Masayaan, joka nykyään tunnetaan myös laihojen hevosten kaupunkina, jossa on kaksi isoa mercadoa. Käytiin tutustumassa vanhalle mercadollekin, joka on hyvin kauniiksi laitettu, mutta täynnä turisteja ja sitten varsinaiset ostokset tehtiin uudelta mercadolta. Uusi mercado on todella sekava ja aivan järkyttävän suuri mädälle haiseva pläntti, mutta mitäs sen väliä kun on riippumatoista kyse. Minäkin jopa opin tinkimään. Tosin taktiikkani oli hyvin passiivisagressiivinen. Kun joku ehdotti jotain, niin sanoin vaan, että “hmm, ehkä en sittenkään” niin kauan, että päästiin sopuun.
Meillä kävi muuten uskomaton tuuri bussien suhteen, koska ei tarvinnut odotella juuri ollenkaan. Uskomatonta. Historiallinen päivä. Nyt on sitten alkamassa toiseksi viimeinen viikko Matagalpassa, josta kaiken kaikkiaan pidän hyvinkin paljon, vaikka sitä aina välillä mollaankin. Meillä on Matagalpan kanssa tällainen viha-rakkaussuhde.
Näin ollen reissu kraaterijärvelle Laguna de Apoyoon tuli tarpeeseen, koska järjenlähtö olisi saattanut olla lähellä. Päätettiin, ettei lauantaina tehdä mitään ja näin ollen ei nyt mitään erityisen mielenkiintoista kerrottavaakaan ole. Laguna de Apoyo on n. 23000 vuotta sitten syntynyt kraaterijärvi, joka on tosi syvä, mutta siellä voi mainiosti uida. Niinpä päivä kului järvessä lilluen aamusta iltaan. Suurin ponnistus oli noin 20 minuutin mittainen melontaretki. Ja tosiaan tutustuimme hieman ymparistöön ja silloin näin sen mitä olen jo hyvin kauan odottanut. APINOITA!!! Tosin kaukaa, mutta kuitenkin. Ne vain hengaili siellä puussa ja ilmeisesti evästi. Laskujeni mukaan ainakin kolme isoa apinaa ja kaksi pientä niitä oli. Nähtiin myös jotain lintuja, jotka olivat vähän kuin papukaijan ja närhen risteytyksiä.
Sunnuntaina lähdimme sieltä Masayaan, joka nykyään tunnetaan myös laihojen hevosten kaupunkina, jossa on kaksi isoa mercadoa. Käytiin tutustumassa vanhalle mercadollekin, joka on hyvin kauniiksi laitettu, mutta täynnä turisteja ja sitten varsinaiset ostokset tehtiin uudelta mercadolta. Uusi mercado on todella sekava ja aivan järkyttävän suuri mädälle haiseva pläntti, mutta mitäs sen väliä kun on riippumatoista kyse. Minäkin jopa opin tinkimään. Tosin taktiikkani oli hyvin passiivisagressiivinen. Kun joku ehdotti jotain, niin sanoin vaan, että “hmm, ehkä en sittenkään” niin kauan, että päästiin sopuun.
Meillä kävi muuten uskomaton tuuri bussien suhteen, koska ei tarvinnut odotella juuri ollenkaan. Uskomatonta. Historiallinen päivä. Nyt on sitten alkamassa toiseksi viimeinen viikko Matagalpassa, josta kaiken kaikkiaan pidän hyvinkin paljon, vaikka sitä aina välillä mollaankin. Meillä on Matagalpan kanssa tällainen viha-rakkaussuhde.
maanantai 9. helmikuuta 2009
Apinaa koijataan, apinaa pumpataan!
Mitä olen oppinut tälla viikolla? No ainakin laittamaan ruokaa platanoista eli ruokabanaaneista. Yolanda, joka on siis se nainen, kenen luona asumme opetti meidat tekemaan tostones con queso y frijoles molidos. Dekoodattuna paistettuja platanoja paikallisen juuston ja muhennettujen papujen kera. Oltiin aikasemminkin syöty niitä ravintolassa tosin, mutta tamä ylitti kaikki aikaisemmat tostoneskokemukset. Täytyy yrittää saada Kortepohjan ostarin Sale tilaamaan ruokabanaaneja valikoimiinsa. Huomenna aiotaan opetella tekemään gallo pintoa ihan alusta asti itse.
Lauantaina oli tarkoitus lähteä tutustumaan Päivikin kahvitilaan, mutta koska äkäinen bakteeri oli kaatanut 3 miesvahvuudestamme, mukaanlukien Päivikin, sängynpohjalle, otimme käyttöön suunnitelma b:n eli Selva Negran, luonnonpuiston, hotellin ja kahvitilan täältä hieman pohjoiseen. Meitä siis loppujen lopuksi lähti sinne vain kolme.
Ilmeisesti jumalat olivat puolellamme jo aamusta alkaen, koska bussi lähti melkein heti, saatiin istumapaikat ja jäätiin oikeassa paikassa pois. Käydessämme ostamassa hotellilta kartan törmasimme paikan omistajaan Eddyyn, joka oli sita mieltä, että suomalaiset ovat yhtä puheliaita ja äänekkäitä kuin italialaiset. Kerrankin jotain uutta. Kuulemma ruotsalaiset ovat vakavia. Jajajajaa. Eddy suositteli meille reittiä ylos huipulle (1570 m) ja sieltä nuoruuden lähteen kautta takaisin. “Tuon luonnonvastaisen ikuisen nuoruuden...” Joten sinnepä sinne, viidakkoon apinoita bongaamaan.
Ihan helevetinmoisen nousemisen ja vielä helevetinmoisemman laskeutumisen jälkeen siis kuultiin ensimmäistä kertaa apinoiden mölyä. Yhtään kaiffaria ei näyttäytynyt, mutta vielä on toivoa. Sillä ne tuskin ovat koko Nicaraguan ainoat apinat. Palatessamme näimme myös guatusan. En tiedä mikä se mahtaa olla suomeksi, mutta se on sellainen iso pitkäjalkainen ja hännätön rotta. Ilmeisen vaaraton ja todella koomisen näköinen otus.
Kotiinpäin mennessä kävi vielä niin mahtava tuuri, että Eddy sattui olemaan menossa Masayaan ja heitti meidät kaupunkiin. Hyvä niin, sillä oli jo nälkä, kuten aina ja päästiin nopeammin syömään paikallista viikonloppuruokaa nacatamalesia. Se on sellaista lihaa jonka ympärilla on maissista tehty massa. Nam!
Sunnuntai ei ole ollut läheskään yhtä hyvä päivä ja tälläkin hetkellä revin viimeisiä hiuksia päästä kun täällä on alkamassa Matagalpa-viikko ja meteli on sen mukainen. Ilmeisesti kun kerrankin jotain tapahtuu, niin siitä on otettava nimenomaan kaikki mahdollinen ääni irti. Eikähän siinä mitään, jos olisi vaikka musiikkia, mutta kun se on epämääräistä rummunhakkamista höystettynä esim. Reggaetonin renkutuksella tai muulla vastaavalla ja ihan jumalattoman kovalla. Päätä särkee jo valmiiksi, niin tama ei sitä ainakaan helpota. No ei auta itku markkinoilla eika tulipalo pakkasella.
Lauantaina oli tarkoitus lähteä tutustumaan Päivikin kahvitilaan, mutta koska äkäinen bakteeri oli kaatanut 3 miesvahvuudestamme, mukaanlukien Päivikin, sängynpohjalle, otimme käyttöön suunnitelma b:n eli Selva Negran, luonnonpuiston, hotellin ja kahvitilan täältä hieman pohjoiseen. Meitä siis loppujen lopuksi lähti sinne vain kolme.
Ilmeisesti jumalat olivat puolellamme jo aamusta alkaen, koska bussi lähti melkein heti, saatiin istumapaikat ja jäätiin oikeassa paikassa pois. Käydessämme ostamassa hotellilta kartan törmasimme paikan omistajaan Eddyyn, joka oli sita mieltä, että suomalaiset ovat yhtä puheliaita ja äänekkäitä kuin italialaiset. Kerrankin jotain uutta. Kuulemma ruotsalaiset ovat vakavia. Jajajajaa. Eddy suositteli meille reittiä ylos huipulle (1570 m) ja sieltä nuoruuden lähteen kautta takaisin. “Tuon luonnonvastaisen ikuisen nuoruuden...” Joten sinnepä sinne, viidakkoon apinoita bongaamaan.
Ihan helevetinmoisen nousemisen ja vielä helevetinmoisemman laskeutumisen jälkeen siis kuultiin ensimmäistä kertaa apinoiden mölyä. Yhtään kaiffaria ei näyttäytynyt, mutta vielä on toivoa. Sillä ne tuskin ovat koko Nicaraguan ainoat apinat. Palatessamme näimme myös guatusan. En tiedä mikä se mahtaa olla suomeksi, mutta se on sellainen iso pitkäjalkainen ja hännätön rotta. Ilmeisen vaaraton ja todella koomisen näköinen otus.
Kotiinpäin mennessä kävi vielä niin mahtava tuuri, että Eddy sattui olemaan menossa Masayaan ja heitti meidät kaupunkiin. Hyvä niin, sillä oli jo nälkä, kuten aina ja päästiin nopeammin syömään paikallista viikonloppuruokaa nacatamalesia. Se on sellaista lihaa jonka ympärilla on maissista tehty massa. Nam!
Sunnuntai ei ole ollut läheskään yhtä hyvä päivä ja tälläkin hetkellä revin viimeisiä hiuksia päästä kun täällä on alkamassa Matagalpa-viikko ja meteli on sen mukainen. Ilmeisesti kun kerrankin jotain tapahtuu, niin siitä on otettava nimenomaan kaikki mahdollinen ääni irti. Eikähän siinä mitään, jos olisi vaikka musiikkia, mutta kun se on epämääräistä rummunhakkamista höystettynä esim. Reggaetonin renkutuksella tai muulla vastaavalla ja ihan jumalattoman kovalla. Päätä särkee jo valmiiksi, niin tama ei sitä ainakaan helpota. No ei auta itku markkinoilla eika tulipalo pakkasella.
torstai 5. helmikuuta 2009
Olen tullut siihen tulokseen, etta Nicaraguassa mielenkiintoisinta ajanvietetta on bussissa istuminen. Monestakin syysta.
1) Asema. Asemalla on tapana kaupata matkakohteita ja erinaisia tuotteita. Matkakohteen kauppaaminen tarkoittaa sita, etta joku seisoo bussin edessa ja huutaa esimerkiksi ManaguaManaguaManaguaManagua yrittaen saada mahdollisimman monet matkustamaan juuri Managuaan. Lisaksi asemalta voit ostaa kaikkea mahdollista ja usein hyvin tarpeetonta kuten kaukosaatimia. Ruokaa voit ostaa myos bussin jo liikkuessa jos myyja jaksaa juosta ikkunan vieressa.
2) Odotus. Koskaan ei tieda milloin bussi tulee vai tuleeko ollenkaan. Vaikka kuulemma niilla on aikataulut, mutta se on ilmeisesti jonkinlaista perimatietoa, joka tulee aidinmaidossa.
3) Jannitys. Ihmettelen suuresti, jos kertaakaan taman reissun aikana bussi ei kaadu tai hajoa muuten vaan. Laheltapititilanteita on ollut jo useita. Kuten kerran kun matkalla San Ramoniin konepellin alta alkoi nousta sankka savu, kuski ja lipunmyyja vaihtoivat epailyttavia silmayksia, mutta paattivat silti jatkaa matkaa.
4) Ohjelma. Lipun hintaan kuuluu usein myos ohjelmanumero. Yleisin on varmaankin jonkinlainen uskonnollinen paatos. Yhtakkia mies vieressasi saattaa nousta seisomaan, kaivaa La Santa Biblian esiin ja alkaa saarnan, jolle Riku Rinne haviaa 6-0. Siina on sita tekemisen meininkia, kun joku huutaa suu vaahdossa (kirjaimellisesti) pyhaa sanaa korvaasi. Lopuksi kerataan kolehti, joka todennakoisimmin menee saarnamiehen omaan hyvinvointiin. Ei kai sekaan pyhalla hengella ela. Suosikkini on kuitenkin laakkeenmyyjat eli aijat, jotka kaivaa laukustaan pulloja taynna erivarisia nesteita ja pilleriliuskoja ilman etketteja. Useimmiten laakkeet tehoavat kihdista nivelreumaan ja parasiitteihin. TV-shop jaa auttamatomasti toiseksi.
5) Perillepaasy. Jos saat seisomapaikan, etka naa ikkunasta ulos, joudut arvaamaan, missa jaada pois. Ja jos satut jaamaan vaarassa kohti, niin siitahan se uusi seikkailu alkaa.
1) Asema. Asemalla on tapana kaupata matkakohteita ja erinaisia tuotteita. Matkakohteen kauppaaminen tarkoittaa sita, etta joku seisoo bussin edessa ja huutaa esimerkiksi ManaguaManaguaManaguaManagua yrittaen saada mahdollisimman monet matkustamaan juuri Managuaan. Lisaksi asemalta voit ostaa kaikkea mahdollista ja usein hyvin tarpeetonta kuten kaukosaatimia. Ruokaa voit ostaa myos bussin jo liikkuessa jos myyja jaksaa juosta ikkunan vieressa.
2) Odotus. Koskaan ei tieda milloin bussi tulee vai tuleeko ollenkaan. Vaikka kuulemma niilla on aikataulut, mutta se on ilmeisesti jonkinlaista perimatietoa, joka tulee aidinmaidossa.
3) Jannitys. Ihmettelen suuresti, jos kertaakaan taman reissun aikana bussi ei kaadu tai hajoa muuten vaan. Laheltapititilanteita on ollut jo useita. Kuten kerran kun matkalla San Ramoniin konepellin alta alkoi nousta sankka savu, kuski ja lipunmyyja vaihtoivat epailyttavia silmayksia, mutta paattivat silti jatkaa matkaa.
4) Ohjelma. Lipun hintaan kuuluu usein myos ohjelmanumero. Yleisin on varmaankin jonkinlainen uskonnollinen paatos. Yhtakkia mies vieressasi saattaa nousta seisomaan, kaivaa La Santa Biblian esiin ja alkaa saarnan, jolle Riku Rinne haviaa 6-0. Siina on sita tekemisen meininkia, kun joku huutaa suu vaahdossa (kirjaimellisesti) pyhaa sanaa korvaasi. Lopuksi kerataan kolehti, joka todennakoisimmin menee saarnamiehen omaan hyvinvointiin. Ei kai sekaan pyhalla hengella ela. Suosikkini on kuitenkin laakkeenmyyjat eli aijat, jotka kaivaa laukustaan pulloja taynna erivarisia nesteita ja pilleriliuskoja ilman etketteja. Useimmiten laakkeet tehoavat kihdista nivelreumaan ja parasiitteihin. TV-shop jaa auttamatomasti toiseksi.
5) Perillepaasy. Jos saat seisomapaikan, etka naa ikkunasta ulos, joudut arvaamaan, missa jaada pois. Ja jos satut jaamaan vaarassa kohti, niin siitahan se uusi seikkailu alkaa.
torstai 29. tammikuuta 2009
Valiaikatietoja ilman aakkosia
Vahan aikaa on kulunut siita kun viimeksi tanne paivitin mitaan, joten taytyy varmaan antaa jonkinlainen elonmerkki itsestani. Tosin eipa tassa mitaan ihmeellista ole tapahtunutkaan, joten ette ole jaaneet mistaan paitsi. Harmaa arki on harmaa arki myos Atlantin toisella puolella. Heraat kukonlauluun, syot, laskeudut toihin, olet toissa, kayt kaupassa (paivan kohokohta!), kipuat kotiin, syot ja menet nukkumaan ennen kymmenta.
Tyonkuvakin alkaa pikkuhiljaa olla selvilla. Maanantaisin, tiistaisin ja torstaisin tyoskentelen Matagalpan Los Pipitoksessa. Taalla tama kyseinen organisaatio on nousemassa vasta jaloilleen jonkinlaisen talousskandaalin jalkeen. Joten siella ei viela ole muuta toimintaa kuin mina. Mutta hei, sehan riittaa! Kun aloitin siella niin kaikki terapiavalineetkin oli paksun polyn peitossa, tai on itse asiassa edelleen enemman tai vahemman, koska siella ei ole juoksevaa vetta. No sitten keskiviikkoisin olen San Ramonin Los Pipitoksessa, jossa ei muuten siellakaan ole vessaa eika juoksevaa vetta.
Valilla on kylla pikkasen turhautunut olo, kun yrittaa antaa fysioterapiaa "lapselle", joka on seka aliravittu etta pidetty neljan seinan sisalla viisitoista vuotta, eika edes reagoi omaan nimeensa. Mutta joka tapauksessa taalla itse sita fysioterapiaa tarkeempaa on sellanen valistus. Etta saatais ihmiset ymmartamaan, etta lapselle pitaa puhua ja laulaa ja sen kanssa pitaa leikkia ja viettaa aikaa, eika vaan jattaa selalleen makaamaan. Eihan siina nyt terveenkaan lapsen motoriikka kehity.
Siksi taytyy valilla paasta todellisuutta pakoon ja matkustaa pois. Muuten tulee Matagalpa-hoperoksi. Kun tama ei varsinaisesti ole mikaan tapahtumien kuuma keskipiste. Ei ole teatteria, eika elokuvateatteria. Jalkimmainen meni konkkaan kun sen edessa myytiin puolet halvemmalla piraatteja. Ja kirjastosta ei voi lainata kirjoja kun ne pollittaisiin alta aikayksikon.
Mutta ettei nyt saisi semmoista kuvaa, etta valitan olostani, niin taytyy sanoa, etta 95% ajasta on kuitenkin mukavaa jo ihan siita syysta, etta taalla nakee joka paiva kaikkee semmosta, mista ei osaa uneksiakaan. Esim. moottoripyorailijan, jolla on jaakiekkokypara paassa tai miehen ulkoiluttamassa sikaa keskustassa...
Tyonkuvakin alkaa pikkuhiljaa olla selvilla. Maanantaisin, tiistaisin ja torstaisin tyoskentelen Matagalpan Los Pipitoksessa. Taalla tama kyseinen organisaatio on nousemassa vasta jaloilleen jonkinlaisen talousskandaalin jalkeen. Joten siella ei viela ole muuta toimintaa kuin mina. Mutta hei, sehan riittaa! Kun aloitin siella niin kaikki terapiavalineetkin oli paksun polyn peitossa, tai on itse asiassa edelleen enemman tai vahemman, koska siella ei ole juoksevaa vetta. No sitten keskiviikkoisin olen San Ramonin Los Pipitoksessa, jossa ei muuten siellakaan ole vessaa eika juoksevaa vetta.
Valilla on kylla pikkasen turhautunut olo, kun yrittaa antaa fysioterapiaa "lapselle", joka on seka aliravittu etta pidetty neljan seinan sisalla viisitoista vuotta, eika edes reagoi omaan nimeensa. Mutta joka tapauksessa taalla itse sita fysioterapiaa tarkeempaa on sellanen valistus. Etta saatais ihmiset ymmartamaan, etta lapselle pitaa puhua ja laulaa ja sen kanssa pitaa leikkia ja viettaa aikaa, eika vaan jattaa selalleen makaamaan. Eihan siina nyt terveenkaan lapsen motoriikka kehity.
Siksi taytyy valilla paasta todellisuutta pakoon ja matkustaa pois. Muuten tulee Matagalpa-hoperoksi. Kun tama ei varsinaisesti ole mikaan tapahtumien kuuma keskipiste. Ei ole teatteria, eika elokuvateatteria. Jalkimmainen meni konkkaan kun sen edessa myytiin puolet halvemmalla piraatteja. Ja kirjastosta ei voi lainata kirjoja kun ne pollittaisiin alta aikayksikon.
Mutta ettei nyt saisi semmoista kuvaa, etta valitan olostani, niin taytyy sanoa, etta 95% ajasta on kuitenkin mukavaa jo ihan siita syysta, etta taalla nakee joka paiva kaikkee semmosta, mista ei osaa uneksiakaan. Esim. moottoripyorailijan, jolla on jaakiekkokypara paassa tai miehen ulkoiluttamassa sikaa keskustassa...
tiistai 20. tammikuuta 2009
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
